Farkut

Farkut ovat vaatekappale, joka tuotti minulle etenkin lihavampana hirveästi ongelmia. Silloin kun painoni oli 90 kilon kieppeillä, omistin tasan yhdet käyttökelpoiset, koska sopivien osto oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jos halusi ostaa farkut, piti suunnata vaatekauppojen isoille tytöille suunnatuille osastoille ostamaan ärsyttävästi nimettyjen vaatemerkkien (esim. Big is Beautiful, Great Girls: kuka näitä nimiä oikein keksii?!) lähes aina todella huonosti istuvia ja omituisen mallisia farkkuja. Sittemmin hieman painon pudottua olen löytänyt normaalipuolelta muutamat farkut, jotka ovat mahtuneet päälleni, mutta silloinkin ostoperusteena on lähinnä ollut juuri se, yltävätkö housut kiinni. Noiden muutamien farkkujen kanssa olen sitten tähän päivään asti elellyt ja käyttänyt niiden lisäksi kaksia kokoa 40 olevia, laihemmilta ajoiltani säästämiäni housuja.

Laihtumisen myötä olen yksi kerrallaan joutunut luopumaan kaikista entisistä lempifarkkuistani, koska ne ovat yksinkertaisesti käyneet liian suuriksi. Nuo laihemmilta ajoiltani säästämät farkut taas eivät oikein sovi nykyiseen tyyliini: olin teini-ikäinen, kun viimeksi käytin niitä ja tyyli ehtii muuttua melkoisesti viidessä vuodessa. Vaikka olin alunperin ajatellut, että en käy vaateostoksilla ennen kuin vaaka näyttää normaalipainoa, päätin eilen kaikesta huolimatta lähteä ostamaan uudet farkut, koska olin sopinut tälle päivälle työhaastattelun, jota varten tarvitsin jotain hieman siistimpää päällepantavaa. Shoppailukokemus oli toisaalta oikein mukava: kerrankin pystyin ostamaan vaatteita ihan "normaalien ihmisten" puolelta ja sovittelin erilaisia vaatteita innoissani. Samaan aikaan jouduin kuitenkin kohtaamaan sovituskopeissa peilikuvaani kastellessa sen, kuinka lihavassa kunnossa edelleen olen: en edelleenkään pysty käyttämään sellaisia vaatteita kuin haluaisin pömpöttävä mahani takia, vaan vaatevalintani perustuvat vieläkin siihen, että niiden alle saa piilotettua mahan ja reidet. Olin melko pettynyt, koska olin kuvitellut, että pystyisin pukeutumaan jo vähän vapaammin. Mutta eipä auta valittaminen, täytyy vain jatkaa laihduttamista ja suunnata katse tulevaisuuteen: kesään mennessä pystyn varmastikin shoppailemaan ilman, että joudun joka vaatteen kohdalla miettimään, näkyykö mahani siinnä. Mukaan tarttui kaikesta huolimatta uudet farkut (Kokoa 40, jee! Seuraavana tavoitteena onkin sitten jo koko 38!) ja mekko, jonka alle maha peittyy kätevästi. Ja työhaastattelukin meni oikein mukavasti.

"Olet laihtunut!" Osa 2

Sain tänään jo toisen kerran tämän laihdutusprojektin aikana kuulla laihtuneeni. Olin sopinut viikonlopun kunniaksi tapaavani pari kaveria brunssin merkeissä. Osittain siitä syystä, että pyykkipäivä on vasta huomenna, eikä mitään muuta tilanteeseen sopivaa asua ollut puhtaana, päädyin vetäisemään päälleni vuosia sitten viimeksi pitämäni mustan, varsin kapealinjaisen mekon sekä sen seuraksi taannoin heräostoksena hankkimani kymmenen sentin korot. Yleensä en käytä korkeita korkoja, koska a) olen lihava ja b) korot jalassa olen sekä pitkä että lihava eli iso joka suuntaan. Katsellessani itseäni peilistä minuun iski hirveä ahdistus: jalkani näyttivät korkeakorkoisten kenkien ansiosta todella pitkiltä ja mekon leikkaus teki minusta noin kaksi kertaa laihemman näköisen kuin mitä oikeasti olen. Mietin hetken aikaa vaihtavani asua, mutta tajusin olevani jo valmiiksi myöhässä. Lähdin siis kiitämään pyörälläni kohti kahvilaa, jossa olimme sopineet tapaavamme ja saapuessani perillä kaverini istuivat jo valmiiksi pöydässä. Jätin takkini naulakkoon ja kävellessäni kohti pöytää tunsin, kuinka kaverini tuijottavat minua. Olin kiusallisen tietoinen siitä, mitä kohta tulen taas kuulemaan. Eipä aikakaan, kun yksi kavereistani kysyi olenko laihtunut. Tilanne oli vielä kiusallisempi kuin viimeksi, koska tiesin, että kyseinen asukokonaisuus hoikistaisi olemusta joka tapauksessa. "En usko, nämä korot vaan saavat näyttämään laihemmalta. Pitääkin alkaa käyttämään aina kymmenen sentin korkoja!" vastasin vääntäen koko homman vitsiksi. Se toimi sikäli, että keskustelun aihe vaihtui kenkiin.

Jouduttuani jo kahdesti "Olet laihtunut!"-hyökkäyksen kohteeksi olen alkanut jopa pelkäämään, mitä tuleva kevät tuo tullessaan. Jos jo tässä vaiheessa useampi ihminen on kokenut tarpeelliseksi huomauttaa minulle painoni putoamisesta, miten paljon saan kuulla noita kommentteja siinnä vaiheessa, kun paino alkaa liikkumaan lähellä 60 kiloa? Minusta on äärimmäisen kiusallista, kun joku kommentoi painoani, oli kyse sitten laihtumisesta tai lihomisesta. Tosin tietenkään silloin, kun kyse on lihomisesta, ei siitä mainitsemista pidetä korrektina, mutta kun ihminen on laihtunut, tuntuu sen kommentoiminen olevan ihmisten mielestä vain kohteliaisuus. Omasta mielestäni toisen ihmisen ulkonäön arviointi tai arvostelu on aina jotenkin törkeää ja pyrin välttämään sitä.

Laihtumiskommenttien lisäksi jouduin tänään taistelemaan myös itsehillintäni kanssa. Brunssista selvisin vielä oikein hyvin ja huolimatta runsaasta ruokatarjoilusta pysyttelin melko lailla kohtuudessa. Brunssin jälkeen shoppailimme pitkän tovin ja kävimme kahvilla, jossa itsehillintäni petti ensimmäisen kerran, kun en pystynyt vastustamaan jättikokoisen korvapuustin houkutusta. Ilta päättyi illanistujaisiin, joissa suuhuni eksyi erilaisia juustoja, pari drinkkiä ja päälle vielä suuri määrä suklaata. Kun tähän päälle lisää sen tosiseikan, että koko päivän liikunta rajoittui päivän aikana saatuun hyötyliikuntaan, oli fiilis melko huono pyöräillessäni kotiin kaupungilta. Pyöräreittini kulkee erilaisia pikaruokapaikkoja täynnä olevan kadun läpi ja kävin koko matkan pääni sisällä hirvittävää taistelua siitä, nappaanko matkan varrelta mukaani kiinalaista tai pitsan kotiin viemisiksi.

Perustelin itselleni, että koska päivä oli jo muutenkin mennyt niin epäterveellisissä merkeissä ja huominen vaakalukema tulee joka tapauksessa olemaan tämän aamuista korkeampi, on ihan sama antaa koko homman mennä kerralla pieleen. Ja kun menkatkin alkavat kohta, paino ei tule kuitenkaan laskemaan moneen päivään. Samaan aikaan järjen ääni päässäni sanoi, että juuri tuollainen ajattelu minusta on alunperin lihavan tehnytkin. Ja koska olen jo ylittänyt päivän energiantarpeeni, tulee kaikki mitä vielä syön muuttumaan senteiksi vyötärölleni ja lisäkiloiksi painooni. Mitä järkeä olisi lähteä tuhoamaan sitä kovalla työllä aikaansaamaani painonlaskua, jonka olen tällä viikolla onnistunut saavuttamaan? Tehdä turhiksi kaikki ne tunnit, jotka olen hiihtoladulla ja juoksulenkillä tälläkin viikolla kuluttanut? Jokaisen pitsapaikan ohi ajaessani tuo ääni vain vahvistui ja kun lopulta saavuin kotiovellani, oli minulla melkoinen voittajafiilis. Tapaus osoitti, että alan ilmeisesti pikkuhiljaa pääsemään eroon niistä ajatusmalleista, joiden takia olen läski. Sehän onkin edellytyksenä sille, että pystyn paitsi karistamaan vartalooni kertyneet liikakilot myös pitämään ne poissa koko loppuelämäni ajan.

Laihtuminen

Kulunut viikko on mennyt tähän asti hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa sikäli, että olen urheillut aivan mielipuolisen paljon, mutta toisaalta myös syönyt järkyttäviä määriä. Esimerkiksi eilen teimme aamupäivällä pienen lumikenkävaelluksen läheisen vaaran laelle ja illalla kävin vielä hiihtämässä 20 kilometriä. Valitettavasti söin myös epäilemättä yli 2000 kalorin edestä. Kaverini on leiponut täällä ollessani lähes joka päivä toinen toistaan herkullisempia piirakoita ja leivoksia, joita popsiessa olen yleensä viettänyt sen ajan päivästä, jota en ole ollut urheilemassa. Se onkin yksi lomalla olemisen varjopuolia: kun on liikaa vapaa-aikaa, tulee sitä helposti kulutettua syöden. Tänään yritin ryhdistäytyä:  aloitin päiväni parin tunnin sauvakävelyllä ja söin normaalia pienemmän aamiaisen. Valitettavasti terveellinen linja ei jatkunut iltaan asti, kävimme nimittäin elokuvissa, jonne menimme tietenkin karkkikaupan kautta. Koitin mukamas olla terveellinen ja ottaa karkkien sijasta pussiini erilaisia pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, mutta todellisuudessa järkyttävän iso pähkinäpussini sisälsi varmasti kaksinkertaisesti kaloreita kaverini tavallisia karkkeja sisältävään verrattuna. Eikä siinnä vielä kaikki: illan päätteksi menimme syömään kiinalaista. En todellakaan edes halua tietää, paljonko päivän kokonaiskalorimääräksi tuli.

Kaveriltani pari päivää aiemmin saamani laihtumiskommentin jälkeen olen pysähtynyt useammankin kerran peilin eteen peilikuvaani tuijottamaan ja miettimään, onko laihtumisen merkkejä todellakin jo havaittavissa. Jonkinlaista kiinteytymistä on tapahtunut, mutta pääpiirteissään vartaloni on edelleen mielestäni melko lailla samanlainen kuin 15 kiloa painavampana, lihavan ihmisen vartalo. Ruumiinrakenteeni on aina ollut vähän poikamainen ja suurin osa läskeistäni on kerääntynyt  keskivartalolle. Alavartaloni ja rintani sen sijaan ovat aina olleet suhteessa paljon pienemmät kuin kokoisellani ihmisellä yleensä. Harmillista kyllä, suurimmat muutokset ovat havaittavissa nimenomaan rinnoissa, reisissä ja muutenkin alavartalon alueella, kun taas keskivartaloni on edelleen todella tynnyrimäinen. Käsivarret ovat ehkä vähän kiinteämmän näköiset kuin ennen, eivät tosin paljon. On todella masentavaa, että läskini lähtevät näin epätasaisesti, etenkin kun nimenomaan keskivartalo on ollut minulle aina se suurin ongelmakohta, jota olen joutunut piilottelemaan löysien vaatteiden alla.

Kasvoissani painon putoaminen näkyy aika hyvin jo tässä vaiheessa. Katsoin taannoin noin vuosi sitten otettuja valokuvia itsestäni ja naamani näytti niissä todella turvonneelta verrattuna nykyiseen. Poskeni olivat selvästi pyöreämmät, kun taas nykyisin kasvojen luusto on selkeämmin näkyvissä. Havaitsin myös, että jokaisessa kuvassa, jossa en varta vasten poseeraa ja vedä leukaa ylöspäin, minulla on aikamoinen kaksoisleuka. Nykyään se on selvästi pienentynyt, mutta edelleen erityisesti hymyillessä pieni kaksoisleuka on havaittavissa. Minulla tosin on ollut kaksoisleuka jo ala-asteikäisenä ja muistaakseni myös normaalipainoisena jonkinlainen. Jaksan kuitenkin elätellä toiveita, että vitosella alkavissa lukemissa myös leukalinjani terävöityisi hieman.

Olen mietiskellyt muutenkin paljon, miltä tulen näyttämään laihempana. Millaiset kasvonpiirteet kaiken tämän rasvakerroksen alta kuoriutuu? Ja millaisilta vartaloni mittasuhteet tulevat näyttämään laihtumisen jälkeen? Alkaako myös mahan seutu kaventua kohta? Ja jääkö jonnekin roikkuvaa ihoa? Etenkin keskivartaloni on sen verran iso, etten jaksa uskoa, että kaikki iho voi mitenkään vetäytyä. En todellakaan haluaisi joutua turvautumaan ihonkiristysleikkauksiin, joten pitää vain toivoa, että iho vetäytyy vielä näin nuorella iällä edes jonkin verran. Tulevan kevään aikana tulen varmastikin saamaan vastauksen suurimpaan osaan kysymyksistäni, mutta koska aikaa ei ole hirveän paljon, on viikottaisista pudotustavoitteista pidettävä kiinni. Ehkäpä loppuviikon ajan yritän siis olla hieman tarkempi nauttimieni ruokien suhteen!

"Olet laihtunut!"

 

Viime päivät ovat sujuneet urheilun osalta mukavasti: olen hiihtänyt kumpanakin päivänä 15 kilometriä ja sauvakävellyt useamman tunnin lenkkejä. Tänään viihdyin auringonpaisteen houkuttelemana sauvakävelylenkillä lähes kolme tuntia. Kulutetut kalorit tulevat sikäli tarpeeseen, että ruoan suhteen en ole ollut läheskään yhtä tarkka: kumpanakin päivänä on tullut syötyä ainakin 1600 kalorin edestä.

Jouduin tänään tilanteeseen, johon jokainen useampia kiloja karistanut ennemmin tai myöhemmin joutuu: sain kuulla ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana laihtuneeni. Jo syksyllä lenkillä ollessani, kun painoni oli alkanut pikkuhiljaa pudota ja tajusin tämän päivän joskus koittavan, mietiskelin, miten reagoin. Mietin valmiiksi erilaisia vastauksia kuitata laihtumishuomiot, mutta yksikään niistä ei sisältänyt tietoa, että olen nimenomaan tarkoituksella laihduttanut. Sen sijaan ajattelin näytellä yllättynyttä ("Ai laihtunut!? No on tässä kyllä niin kiirettä pitänyt viime aikoina, että muutama kilo on voinut tippuakin...") tai korkeintaan tunnustaa aloittaneeni urheilun ("Niin, olen alkanut treenaamaan kympille, kun kaverit houkuttelivat mukaan"). Jostain käsittämättömästä syystä ajatus siitä, että tunnustaisin jollekin laihduttaneeni ja laihduttavani, tuntui - ja tuntuu edelleen - täysin mahdottomalta. Tälläkään hetkellä kukaan lähipiiristäni ei luultavasti tiedä minun laihduttavan: Toki he ovat ehkä epäsuorasti päätelleet sen siitä, että kulutan nykyään aikaani urheillen ja syön kevyempiä ruokia kuin ennen, mutta eivät hienovaraisuuttaan ole ottaneet asiaa puheeksi. Olen huomannut tiettyjen kavereiden kanssa suorastaan peitteleväni laihdutustani: syön sipsejä ja karkkeja heidän edessään oikein näkyvästi ja kerran jopa väitin eräälle kaverilleni tilanneeni edellisenä iltana pitsaa,  vaikka todellisuudessa olin kuluttanut illan salaattia syöden ja lenkkipolulla. Miksi ihmeessä koen laihtumisen, laihduttamisen ja niistä puhumisen niin kiusallisena? Ehkä se johtuu siitä, että en haluaisi muiden alunperinkään ajatelleen minun olleen lihava. Tai ehkä pelkään epäonnistuvani taas kerran ja lihovan takaisin samoihin mittoihin, jolloin on helpompi väittää, ettei edes ole tarkoituksella laihduttanut. Tai jospa vain en omasta mielestäni vielä nyt, puolessa välissä tavoitettani ja edelleen ylipainoisena, ansaitse minkäänlaista kiitosta työstäni?

Vaikka olen pelännyt sitä hetkeä, että joku huomaa laihtumiseni, viime kuukausien aikana olen kaikesta huolimatta jopa toivonut jonkun huomaavan: onhan se melko masentavaa, jos näytän ihmisten mielestä edelleen täysin samalta kuin 90-kiloisena. Toisaalta olisi epäreilua olettaa kenenkään huomaavan mitään, pukeudunhan aina löysiin, mahan ja reidet peittäviin vaatteisiin, kuten tunikoihin ja hameisiin. Olen päättänyt, että muutan pukeutumistyyliäni vasta lähempänä vitosella alkavia lukemia, ja tähän asti olenkin sinnitellyt aika pitkälti samoilla vaatteilla kuin 15 kiloa painavampana sekä muutamilla laihemmilta ajoiltani säästämilläni vaatekappaleilla. Ehkäpä siinnä vaiheessa, kun olen todella tiputtanut sen 30 kiloa tai olen edes normaalipainon puolella, pystyn ottamaan kommentit laihtumisesta vastaan pystypäin. Sanomaan suoraan, että olen laihduttanut, ihan tarkoituksella ja kovalla työllä. Ja olemaan ylpeä siitä.

Joka tapauksessa, tänään sain kuulla ne pelkäämäni sanat: "Sinähän olet laihtunut!". Olin lähtemässä kaverini kanssa hiihtämään, joten päälläni oli löysän tunikan sijaan melko kireä trikoopaita ja toppahousut. Kaikki ennalta miettimäni hienot selitykset katosivat päästäni. "No enkä ole", sopersin ja vaihdoin puheenaihetta. Kaverini ymmärsi varmaan aiheen olevan arka, joten keskustelu päättyi siihen.