torstai 31. maaliskuuta 2011

Eka välitavoite saavutettu

Jee, ensimmäinen välitavoite eli alle 72 kiloa on viimeinkin saavutettu: tänä aamuna vaaka näytti 71,8 kg. Aika tiukoille kyllä meni, etten olisi päässyt edes tuohon ensimmäiseen tavoitteeseen maaliskuun aikana. Avasin äsken palkkioksi jo aiemmin tilaamani levyjä ja elokuvia sisältävän paketin ja viikonloppuna aion pitää leffaillan. Huomenna alkaa huhtikuu, joten saapa nähdä millaisen lukeman vaaka aamulla näyttää tuonne oikealla olevaan paino-gadgetiin kirjattavaksi. Joudun lukemaan huomiseen tenttiin koko illan, mutta tällä kertaa on pakko koittaa selvitä lukemisesta mässyjen sijaan pelkän light-energiajuoman voimalla jo ihan siitä syystä, että huomisaamun lukeman on parempi olla siedettävä. Aionkin keskittyä lukemiseen vasta illalla ja urheilla ainakin yli 1500 kalorin edestä: kävin jo pyöräilemässä 1,5 tunnin lenkin ja kohta lähden vielä hiihtämään pariksi tunniksi.

Olen tällä hetkellä aivan rakastunut hiihtämiseen: on käsittämättömän mahtavaa hiihtää auringonpaisteessa hieman jääpintaisella ladulla. Harmillista kyllä, tämä on todennäköisesti viimeinen hiihtoviikko tänä talvena, koska latu alkaa olla paikoittain sula. Hiihtokauden loppu tulee jättämään suuren aukon elämääni, koska hiihto on viime aikoina ollut minulle se kaikkein mieluisin urheilulaji, mutta juoksu ottanee sen paikan kympille treenauksen myötä.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Farkut

Farkut ovat vaatekappale, joka tuotti minulle etenkin lihavampana hirveästi ongelmia. Silloin kun painoni oli 90 kilon kieppeillä, omistin tasan yhdet käyttökelpoiset, koska sopivien osto oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jos halusi ostaa farkut, piti suunnata vaatekauppojen isoille tytöille suunnatuille osastoille ostamaan ärsyttävästi nimettyjen vaatemerkkien (esim. Big is Beautiful, Great Girls: kuka näitä nimiä oikein keksii?!) lähes aina todella huonosti istuvia ja omituisen mallisia farkkuja. Sittemmin hieman painon pudottua olen löytänyt normaalipuolelta muutamat farkut, jotka ovat mahtuneet päälleni, mutta silloinkin ostoperusteena on lähinnä ollut juuri se, yltävätkö housut kiinni. Noiden muutamien farkkujen kanssa olen sitten tähän päivään asti elellyt ja käyttänyt niiden lisäksi kaksia kokoa 40 olevia, laihemmilta ajoiltani säästämiäni housuja.

Laihtumisen myötä olen yksi kerrallaan joutunut luopumaan kaikista entisistä lempifarkkuistani, koska ne ovat yksinkertaisesti käyneet liian suuriksi. Nuo laihemmilta ajoiltani säästämät farkut taas eivät oikein sovi nykyiseen tyyliini: olin teini-ikäinen, kun viimeksi käytin niitä ja tyyli ehtii muuttua melkoisesti viidessä vuodessa. Vaikka olin alunperin ajatellut, että en käy vaateostoksilla ennen kuin vaaka näyttää normaalipainoa, päätin eilen kaikesta huolimatta lähteä ostamaan uudet farkut, koska olin sopinut tälle päivälle työhaastattelun, jota varten tarvitsin jotain hieman siistimpää päällepantavaa. Shoppailukokemus oli toisaalta oikein mukava: kerrankin pystyin ostamaan vaatteita ihan "normaalien ihmisten" puolelta ja sovittelin erilaisia vaatteita innoissani. Samaan aikaan jouduin kuitenkin kohtaamaan sovituskopeissa peilikuvaani kastellessa sen, kuinka lihavassa kunnossa edelleen olen: en edelleenkään pysty käyttämään sellaisia vaatteita kuin haluaisin pömpöttävä mahani takia, vaan vaatevalintani perustuvat vieläkin siihen, että niiden alle saa piilotettua mahan ja reidet. Olin melko pettynyt, koska olin kuvitellut, että pystyisin pukeutumaan jo vähän vapaammin. Mutta eipä auta valittaminen, täytyy vain jatkaa laihduttamista ja suunnata katse tulevaisuuteen: kesään mennessä pystyn varmastikin shoppailemaan ilman, että joudun joka vaatteen kohdalla miettimään, näkyykö mahani siinnä. Mukaan tarttui kaikesta huolimatta uudet farkut (Kokoa 40, jee! Seuraavana tavoitteena onkin sitten jo koko 38!) ja mekko, jonka alle maha peittyy kätevästi. Ja työhaastattelukin meni oikein mukavasti.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Maanantain mukava lukema

Tänään oli jälleen punnituspäivä, jonka johdosta koko aamu kului jälleen ympäri kämppää pyörien ja vaa-alle nousua vältellen. Vaakapelolle oli useampikin pätevä syy: ensinnäkin sorruin yöllä terveellisesti vietetyn päivän päätteeksi syömään ylimääräisen "iltapalan", johon kuului puuroa, hirveä satsi mansikoita ja monta lasillista maitoa. Toisekseen jo se, etten ole käynyt viikkoon vaa-alla on aina pelottavaa, koska ei osaa yhtään ennakoida, millaista painolukemaa odottaa. Koska torstai ja perjantai kului aivan järkyttävän mässäilyn merkeissä ja jäätelöä suuhun lappoen, en erittäin hyvin vietetystä viikonlopusta huolimatta odottanut kovin miellyttävää lukemaa. Yllätys oli kuitenkin positiivinen, koska laskua viime viikkoon oli tullut yli kilon verran: 72,5 kg. Eihän tuo tietenkään mikään huikea saavutus ole, mutta olen silti todella tyytyväinen, kun paino alkaa taas lähestyä 72 kilon rajaa, jonka jälkeen saan vihdoin avata rajan alittamisesta palkkioksi tilaamani pari hyvää leffaa ja levyä sisältävät paketit.

Motivaatiota siis tuli kerralla melkoinen määrä, kun yksi välitavoite alkaa lähestyä! Kuukauden loppuunkin on enää 4 päivää, joten seuraavien päivien aikana täytyy todellakin antaa kaikkensa, että saa painon putoamaan tasaisesti. Tulenkin varmasi tällä viikolla käymään vaa-alla joka aamu jo ihan siitä syystä, että näen, milloin se 72 kiloa alittuu. Nyt suuntaankin siis hiihtolenkille, mukavaa alkanutta viikkoa kaikille! :)

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Kymppipohdintoja

Viikonloppu on mennyt ihan kivasti niin syömisen kuin urheilun osalta: olen hiihtänyt molempina päivinä 20 kilometriä, käynyt pari kertaa kävelylenkillä ja syönyt päivittäin parin aiemman päivän mässäilyt kompensoidakseni alle 1000 kaloria. Fiilis on muutenkin hyvä, kun asfaltti alkaa olla jo lähes kokonaan sula ja kesäaikaan siirtymisen myötä iltaisin ulkoilu on muuttunut mukavammaksi.

Tajusin tänään, että Naisten kymppiin on enää alle 2 kuukauttaa aikaa, joten viimeistään nyt pitäisi aloittaa täysipainoinen treenailu. Viime aikoina on kuitenkin tullut juostua suhteellisen harvakseltaan ja koska haluan hyödyntää viimeiset hiihtoviikot, en pysty keskittymään juoksuun vielä ensi viikollakaan. Kyllähän hiihtokin tietysti vahvistaa jalkalihaksia ja parantaa kuntoa, mutta silti myös itse sitä juoksua pitäisi yrittää harrastaa välillä. Asfaltin sulamisen myötä lenkkeilijöitä tuntuu tulevan kadulla vastaan jatkuvasti ja poden hieman huonoa omatuntoa heitä katsellessani. Noiden parinkympin hiihtolenkkien päälle tuntuu kuitenkin liian rankalta lähteä enää juoksemaan, joten olen tyytynyt pelkkään kävelyyn. Havaitsin myös, että vanhat lenkkarini alkavat olla hajoamispisteessä, joten  uusien osto on edessä heti kun aloitan treenaamaan vähänkään enemmän. Otan siitäkin hirveästi stressiä, koska en ole koskaan ostanut ihan oikeita juoksulenkkareita, vaan tälläkin hetkellä käytössä olevat ovat vuosia sitten hankkimani kävelyyn tarkoitetut lenkkarit.

Ongelmia aiheuttaa myös se, että minun pitäisi samaan aikaan treenata juoksua ja laihduttaa. Laihdutus nimittäin tarkoittaa sitä, että joudun koko ajan pitämään pienen energiavajeen syömisissäni, enkä siksi voi syödä niin täysipainoisesti kuin ehkä muuten treenatessa pitäisi. Toisaalta joudun harrastamaan juoksun lisäksi päivittäin muutakin urheilua, että laihtuisin vähän nopeammin. Olen huomannut, että juokseminen tuntuu paljon helpommalta silloin, kun on esimerkiksi tenttiin luvun takia ollut pari päivää kokonaan urheilematta ja syönyt reilusti. Toki voisin hidastaa laihdutustahtia, mutta haluaisin painaa kymppiin mennessä alle 65 kiloa jo siitä syystä, että matalampi paino itsessään helpottaa juoksua. Pitää siis yrittää tässä kevään mittaa kehitellä jokin järkevä tapa yhdistää laihdutus ja juoksutreeni. Ainakin protetiinipirtelö voisi olla hyvä lisä päivittäiseen ruokailuuni: olen muutaman kerran treenin jälkeen nauttinut sellaisen ja maku on mitä erinomaisin.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Ben & Jerry's-rappio

Kulunut viikko on ehdottomasti ollut yksi tähänastisen opiskeluaikani rankimmista: olen joutunut heräämään joka aamu kasiksi kouluun pakollisiin ryhmäopetuksiin, roikkunut yliopistolla iltapäivään asti tekemässä kouluprojektia ja kotiin selvittyäni lukenut reilusti yli puoleenyöhön perjantain tenttiin. Urheilu on kaiken tämän keskellä jäänyt hyötyliikuntaa lukuunottamatta olemattomaksi ja ruoankin kanssa on ollut vähän niin ja näin: keskiviikkoon asti onnistuin vielä pitämään jonkinlaisen kohtuuden syömisissäni, mutta torstaina univelkaa oli kasaantunut jo sen verran, etten yksinkertaisesti enää keksinyt muuta tapaa motivoida itseäni lukemaan kuin Ben & Jerry's-purkki. Ben & Jerry'sin syöminen suoraan purkista on jostain syystä aina symboloinut minulle totaalista rappiota, enkä edes lihavimmillani harrastanut sitä kovin usein, vaan lähinnä silloin kun oikein masensi ja elämä tuntui potkivan päähän. Nyt kuitenkin stressin  ja erityisesti univelan ansiosta olo oli sen verran kamala, että annoin itselleni luvan mennä rappiolle ja kunnolla. Perjantaina kouluprojektia viimeistellessäni kului vielä yksi purkki. Aivan järkyttävää näin jälkeenpäin ajatellen, mutta ainakin kouluhommat tuli hoidettua.

Nyt tentti on siis takana ja kouluprojekti palautettu. Vaikka ensi viikolla onkin vielä yksi tentti, koulua on vain parina päivänä, joten siihen lukeminen ei varmastikaan tule olemaan kovin stressaavaa. Tuntuu kuin olisin viettänyt tätä rappioelämää parin päivän sijasta miljoona vuotta, joten on ihanaa palata taas elämään terveellisesti. Pari viime päivää ovat olleet kullanarvoinen muistutus siitä, millaista elämäni aiemmin oli: kaupassa tuli käytyä päivän aikana usein jopa 2 kertaa hankkimassa lisää mässäiltävää, koko ajan oli turvonnut ja ruma olo, eikä ruokaa edes oikein osannut arvostaa, kun söi käytönnössä koko ajan. Nyt suunnitelmissa on siis palata arkeen: kohta lähden hiihtämään pariksi tunniksi ja illalla voisi vielä käydä kävelyllä. Juoksuakaan ei ole tullut harrastettua yli viikkoon, joten huomenna olisi suunnitelmissa käydä pitkästä aikaa lenkillä. Maanantaina luvassa on jälleen punnituspäivä ja pitää vain toivoa, että pystyn kompensoimaan viikonlopun urheiluilla edes vähän parin viime päivän mässäilyä, ettei lukema tule olemaan aivan järkyttävä.

Koska paino ei viime kuukausina ole tippunut suunnitelemallani tavalla ja joudun näillä näkymin olemaan työttömänä kesäkuun, tein ison päätöksen koskien laihdutusprojektiani: päätin siirtää tavoitepäivää kuukaudella eteenpäin. Kun aiemmin olin kaavaillut pääseväni 30 kilon pudotukseen kesäkuun alkuun mennessä, olen viimeistään nyt herännyt sen mahdottomuuteen. Uutena tavoitteenani on painaa 58 kiloa heinäkuun 1. päivään mennessä. Se, että toiminnallani on selkä tavoite, on aina ollut minulle tärkeää ja erityisesti laihdutuksessa sen merkitys korostuu. Motivaation ylläpitoa helpottaa selvästi tietty viikottainen/kuukausittainen pudotustavoite, johon tähtää. Nyt olen siis taas samassa tilanteessa kuin aloittaessani blogin: 15 kiloa pudotettavaa, aikaa 3 kuukautta. Suurin haaste tällä hetkellä on saada paino taas tasaiseen laskuun ja alittaa vihdoin se maaginen 72 kiloa, jonka alla en sitten joulukuun ole onnistunut edes käväisemään.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Motivaation keräystä

Olen ollut laihdutusmotivaation kanssa viime päivinä äärimmäisen pahoissa ongelmissa, koska en ole uskaltanut käydä parina viimeisimpänä aamuna vaa-alla. Tämä siksi, että tunnen itseni sen verran turvonneeksi sekä menkkojen että koulukiireiden aiheuttaman urheilun laiminlyönnin takia, että painolukema varmasti vain masentaisi minua entisestään. Maanantaina urheilin ja söin päivän melko terveellisesti, mutta illalla sorruin syömään litran - ihan oikeasti, LITRAN - jäätelöä. Vaikka kyseessä olikin perusjäätelöä vähäkalorisempi kasvirasvajäätelö, ei se juuri lohduta, koska litrassa oli joka tapauksessa 800 kaloria. Syytän kaikesta menkkoja. Syytän niitä myös siitä, että en eilen harrastanut kouluun pyöräilyn lisäksi mitään urheilua ja söin silti ainakin 2000 kaloria.

Viimeistään nyt olisi siis todellakin jonkinlaisen ryhtiliikkeen aika. Maaliskuuta on jäljellä enää reilu viikko ja olisi äärimmäisen masentavaa, jos huomaisin huhtikuun ensimmäisenä päivänä painavani enemmän kuin tämän kuun alussa. Etenkin, kun joudun kirjaamaan painolukemani tuonne oikealla olevaan paino-sarakkeeseen. On myös todella noloa, etten ole maaliskuun aikana onnistunut saavuttamaan yhtä ainutta välitavoitettani: en edes tuota 72 kilon alitusta! Nolointa on se, että olen aikoja sitten tilannut sen alittamisesta palkkioksi aikomani leffat ja levyt, jotka nyt odottavat hyllyn päällä paketissa sitä päivää, että saan vihdoin avata ne.

Ryhtiliikkeen tekoa rajoittaa jälleen kerran se kaikkein suurin laihdutustani haittaava tekijä eli koulu. Perjantain tentti lähestyy uhkaavasti ja erääseen toiseen kouluprojektiinkin pitäisi tänään syventyä useammaksi tunniksi, joten urheilu jäänee tänäänkin melko vähille. Elättelen toiveita, että ehtisin illalla edes puolen tunnin juoksulenkille, mutta saapa nähdä kuinka paljon kouluhommiin uppoaa aikaa. Ainut lohtu tämän kaiken keskellä on se, että koulukiireet helpottavat taas perjantain jälkeen ja voin vaihteeksi keskittyä  enemmän laihdutukseen.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Maanantain lukema

Kuten ennakoin, menkkojen ansiosta vaa-an lukema ei ole viime päivinä laskenut kovasta yrityksestä huolimatta, vaan on päinvastoin kääntynyt pieneen nousuun. Tänä aamuna vaaka näytti 73,6 kg eli olen tällä hetkellä (taas kerran) tasan tarkkaan puolivälissä 30 kilon pudotustavoitettani. Äääh. Vaikka tiedän painon kääntyvän laskuun taas parin päivän päästä, kun pahin menkkaturvotus laskee, laihdutusmotivaatio on tällä hetkellä melko heikoilla kantimilla, koska vaikka miten urheilisi ja söisi terveellisesti, vaa-an lukema vain nousee. Asiaa ei paranna sekään, että loppuviiikosta on luvassa vaihteeksi tentti, johon lukemiseen joudun käyttämään lähipäivinä suurimman osan ajastani.

Alan olla pikkuhiljaa aivan käsittämättömän kyllästynyt jojoilemaan täällä 72-77 kilon välillä. Maaliskuu alkaa olla kohta lopuillaan ja kesäaikakin alkaa alle viikon päästä, enkä ole siitä huolimatta onnistunut vielä kertaakaan saamaan näkyviin kutosella alkavaa lukemaa. Mihin ihmeeseen olen viime kuukaudet käyttänyt? Tuntuu, että olen pyörinyt lihomis-laihtumiskierteessä ja joutunut laihduttamaan yhä uudestaan ja uudestaan samoja kiloja, jotka olen jo kerran muka päihittänyt. Pitää vain toivoa, että kevään myötä paino kääntyisi taas tasaiseen laskuun, kun luennot loppuvat ja pystyn keskittymään enemmän painonpudotukseen.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

"Olet laihtunut!" Osa 2

Sain tänään jo toisen kerran tämän laihdutusprojektin aikana kuulla laihtuneeni. Olin sopinut viikonlopun kunniaksi tapaavani pari kaveria brunssin merkeissä. Osittain siitä syystä, että pyykkipäivä on vasta huomenna, eikä mitään muuta tilanteeseen sopivaa asua ollut puhtaana, päädyin vetäisemään päälleni vuosia sitten viimeksi pitämäni mustan, varsin kapealinjaisen mekon sekä sen seuraksi taannoin heräostoksena hankkimani kymmenen sentin korot. Yleensä en käytä korkeita korkoja, koska a) olen lihava ja b) korot jalassa olen sekä pitkä että lihava eli iso joka suuntaan. Katsellessani itseäni peilistä minuun iski hirveä ahdistus: jalkani näyttivät korkeakorkoisten kenkien ansiosta todella pitkiltä ja mekon leikkaus teki minusta noin kaksi kertaa laihemman näköisen kuin mitä oikeasti olen. Mietin hetken aikaa vaihtavani asua, mutta tajusin olevani jo valmiiksi myöhässä. Lähdin siis kiitämään pyörälläni kohti kahvilaa, jossa olimme sopineet tapaavamme ja saapuessani perillä kaverini istuivat jo valmiiksi pöydässä. Jätin takkini naulakkoon ja kävellessäni kohti pöytää tunsin, kuinka kaverini tuijottavat minua. Olin kiusallisen tietoinen siitä, mitä kohta tulen taas kuulemaan. Eipä aikakaan, kun yksi kavereistani kysyi olenko laihtunut. Tilanne oli vielä kiusallisempi kuin viimeksi, koska tiesin, että kyseinen asukokonaisuus hoikistaisi olemusta joka tapauksessa. "En usko, nämä korot vaan saavat näyttämään laihemmalta. Pitääkin alkaa käyttämään aina kymmenen sentin korkoja!" vastasin vääntäen koko homman vitsiksi. Se toimi sikäli, että keskustelun aihe vaihtui kenkiin.

Jouduttuani jo kahdesti "Olet laihtunut!"-hyökkäyksen kohteeksi olen alkanut jopa pelkäämään, mitä tuleva kevät tuo tullessaan. Jos jo tässä vaiheessa useampi ihminen on kokenut tarpeelliseksi huomauttaa minulle painoni putoamisesta, miten paljon saan kuulla noita kommentteja siinnä vaiheessa, kun paino alkaa liikkumaan lähellä 60 kiloa? Minusta on äärimmäisen kiusallista, kun joku kommentoi painoani, oli kyse sitten laihtumisesta tai lihomisesta. Tosin tietenkään silloin, kun kyse on lihomisesta, ei siitä mainitsemista pidetä korrektina, mutta kun ihminen on laihtunut, tuntuu sen kommentoiminen olevan ihmisten mielestä vain kohteliaisuus. Omasta mielestäni toisen ihmisen ulkonäön arviointi tai arvostelu on aina jotenkin törkeää ja pyrin välttämään sitä.

Laihtumiskommenttien lisäksi jouduin tänään taistelemaan myös itsehillintäni kanssa. Brunssista selvisin vielä oikein hyvin ja huolimatta runsaasta ruokatarjoilusta pysyttelin melko lailla kohtuudessa. Brunssin jälkeen shoppailimme pitkän tovin ja kävimme kahvilla, jossa itsehillintäni petti ensimmäisen kerran, kun en pystynyt vastustamaan jättikokoisen korvapuustin houkutusta. Ilta päättyi illanistujaisiin, joissa suuhuni eksyi erilaisia juustoja, pari drinkkiä ja päälle vielä suuri määrä suklaata. Kun tähän päälle lisää sen tosiseikan, että koko päivän liikunta rajoittui päivän aikana saatuun hyötyliikuntaan, oli fiilis melko huono pyöräillessäni kotiin kaupungilta. Pyöräreittini kulkee erilaisia pikaruokapaikkoja täynnä olevan kadun läpi ja kävin koko matkan pääni sisällä hirvittävää taistelua siitä, nappaanko matkan varrelta mukaani kiinalaista tai pitsan kotiin viemisiksi.

Perustelin itselleni, että koska päivä oli jo muutenkin mennyt niin epäterveellisissä merkeissä ja huominen vaakalukema tulee joka tapauksessa olemaan tämän aamuista korkeampi, on ihan sama antaa koko homman mennä kerralla pieleen. Ja kun menkatkin alkavat kohta, paino ei tule kuitenkaan laskemaan moneen päivään. Samaan aikaan järjen ääni päässäni sanoi, että juuri tuollainen ajattelu minusta on alunperin lihavan tehnytkin. Ja koska olen jo ylittänyt päivän energiantarpeeni, tulee kaikki mitä vielä syön muuttumaan senteiksi vyötärölleni ja lisäkiloiksi painooni. Mitä järkeä olisi lähteä tuhoamaan sitä kovalla työllä aikaansaamaani painonlaskua, jonka olen tällä viikolla onnistunut saavuttamaan? Tehdä turhiksi kaikki ne tunnit, jotka olen hiihtoladulla ja juoksulenkillä tälläkin viikolla kuluttanut? Jokaisen pitsapaikan ohi ajaessani tuo ääni vain vahvistui ja kun lopulta saavuin kotiovellani, oli minulla melkoinen voittajafiilis. Tapaus osoitti, että alan ilmeisesti pikkuhiljaa pääsemään eroon niistä ajatusmalleista, joiden takia olen läski. Sehän onkin edellytyksenä sille, että pystyn paitsi karistamaan vartalooni kertyneet liikakilot myös pitämään ne poissa koko loppuelämäni ajan.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Yksi lihavuuden aiheuttama rajoitus vähemmän

Kaveripiiriini kuuluu todella paljon urheilullisia ihmisiä ja aika ajoin kaverit ovat pyydelleet minuakin mukaansa liikkumaan, milloin uimaan, milloin pelaamaan sählyä tai vaellukselle. Koko alkuvuoden isompi kaveriporukka on suunnitellut yhteistä hiihtoretkeä ja minutkin pyydettiin tietysti mukaan. Aiemmin olen aina kieltäytynyt kaikista tarjouksista hyvän tekosyyn nojalla yksinkertaisesti siitä syystä, että olen ajatellut kaverieni vain ärsyyntyvän, kun kaltaiseni huonokuntoinen läski hidastaa heidän tahtiaan. Samaan aikaan olen kuitenkin haaveillut, että voisin lähteä mukaan katselteluani kuvia kaverien yhteisiltä hiihto- ja vaellusreissuilta. Minulla on myös erittäin hyviä muistoja viiden vuoden takaa, jolloin olin suurin piirtein normaalipainonen ja muutenkin paremmassa kunnossa, ja kävimme kavereiden kanssa pelaamassa tennistä joka viikonloppu. Porukalla urheillessa tulee liikuttua aivan huomaamatta ja saa hengata samalla mukavien ihmisten kanssa.

Harkitsin pitkään lähdenkö mukaan hiihtoretkelle. Toisaalta pelkäsin, että jään jälkeen kavereistani ja he joutuvat odottelemaan minua jatkuvasti, enkä edes ollut varma jaksanko hiihtää suunnitellun yli 20 kilometrin matkan. Samaan aikaan retki kuulosti kuitenkin sen verran houkuttelevalta, että lopulta päätin uskaltautua mukaan, olenhan kuitenkin harrastanut hiihtoa koko talven varsin ahkerasti ja myös parinkympin lenkkejä on tullut tehtyä silloin tällöin. Tänään kaikki ottivat siis vapaapäivän ja lähdimme matkaan heti aamulla. Sää oli mitä hienoin ja pysyin hyvin muiden vauhdissa mukana, välillä olisin jopa halunnut edetä vähän kovempaa vauhtia. Hiihdimme retkeilymajalle, jossa teimme nuotion ja paistoimme makkaraa kuumaa kaakaota hörppien. Istuskellessani nuotion äärellä auringonpaisteessa tajusin, miten paljon se elokuinen päivä, jolloin päätin aloittaa projektini, on minulle jo tähän mennessä antanut. Vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni mukaan tuollaiselle retkelle, vaan olisin vain tyytynyt kuuntelemaan kateellisena kaverien kertomuksia. Vaikka en siis ikinä edes pääsisi normaalipainoon, on jo tähän mennessä saavuttamani painonpudotus ja kunnon parantuminen itselleni jotain todella suurta, koska ylipainoni ei enää rajoita elämääni samalla tavalla kuin se ennen teki.

Painon lasku on jatkunut mukavasti, tänä aamuna vaaka näytti 73.2 kg eli kohta aletaan olla jo olla samalla tasolla kuin ennen hiihtolomaa. Tosin lievää painonnousua voi olla luvassa lähipäivinä, koska menkkojen pitäisi alkaa kohta ja painoni tahtoo nousta niiden aikaan jopa pari kiloa. On kyllä todella turhauttavaa laihduttaa uudestaan ja uudestaan samoja kiloja: olen jojoillut välillä 72-77 kg jo yli 3 kuukautta, joten olisi pirtistävää päästä vihdoin 71 kilon tienoille. Parhaimmillaan olen päässyt joulukuun alussa 71,5 kiloon, joten sen alitus tulee olemaan hieno hetki. Sitten alankin olla täysin tuntemattomalla alueella, koska viimeksi olen painanut alle tuon lukeman viisi vuotta sitten, enkä oikein edes muista, minkälaista painonpudotus on noin lähellä normaalipainoa. Varmasti hitaampaa, se on varmaa, mutta odotan silti innolla uutta haastetta!

torstai 17. maaliskuuta 2011

Parempi päivä

Tiistaisen katastrofaalisen vaakalukeman jälkeen asiat ovat lähteneet menemään parempaan suuntaan: tänä aamuna vaaka näytti jo 74,1 kg eli tuo painonnousu taitaa sitten loppujen lopuksi ollakin suurimmaksi osaksi nestettä. Uskallan toivoa, että ensi viikon punnistuspäivään mennessä lukema olisi laskenut jo lomaa edeltävälle tasolle. Jotain hyvääkin viime viikosta ankarine urheiluineen seurasi, kuntoni tuntuu nimittäin parantuneen melkoisesti. Ehkäpä myös auringonpaisteella on jotain tekemistä asian kanssa, mutta liikunta on tuntunut viime päivinä paljon mukavammalta ja helpommalta aiempaan verrattuna. Tiistaina juoksin suhteellisen vauhdikkaan kolmen vartin lenkin ja eilen kävin hiihtämässä vajaat 20 kilometriä ja kumpikin lenkki irtosi varsin vaivattomasti.

Viime kirjoituksessa kerroin painajaismaisen vaakalukeman nähtyäni miettineeni hetken aikaa jäätelöpurkin ostoon lähtemistä ja koko laihdutusprojektin luovutusta. Olen jälkeenpäin pohdiskellut, olinko todella valmis lopettamaan koko homman. On totta, että suunnittelin jäätelöllä mässäilyä ja sillä tavalla lohduttautumista, sen verran järkyttynyt olin tuosta lukemasta, mutta loppujen lopuksi en usko, että totaalinen luovuttaminen olisi tullut kysymykseen. Mässäiltyäni korkeintaan pari päivää ja epäonnistumisen tuomista huonoista fiiliksistä päästyäni olisin todennäköisesti vain laatinut uuden laihdutusaikataulun ja jatkanut. Ja niinhän itse asiassa teinkin, miinus mässäily. Lähdin juoksemaan, juoksin ehkä tämän vuoden hienoimman lenkin ja kotiin tultuani laskeskelin, että tavoite on vielä täysin mahdollista saavuttaa kesään mennessä: jos ei aivan kesäkuun alkuun, niin ainakin kesäkuun puoleen väliin mennessä. Tällä kertaa siis käänsin epäonnistumisen voitokseni ja ammensin siitä vain entistä enemmän taistelutahtoa.

On oikeastaan aika mielenkiintoinen kysymys, miksi koen laihduttamisen nykyään niin keskeisenä osana elämääni, enkä voisi tosiasiassa kuvitellakaan lopettavani sitä ennen tavoitteeseeni pääsyä. Mikä saa minut tällä kertaa jatkamaan laihdutusta yhä uudelleen ja uudelleen pettymysten jälkeen, vaikka kymmenet aiemmat laihdutuskuurini ovat päättyneet luovuttamiseen heti alkuunsa, kun takapakkia on tullut vähääkään? Ehkä se johtuu siitä, että olen saanut painoa putoamaan jo tähän mennessä sen verran monta kiloa, että koen laihtumisen olevan mahdollista. Toisaalta tähän mennessä pudotetut kilot tuovat paineita jatkaa, onhan niiden eteen saanut tehdä todella paljon duunia. Yksi tekijä laihdutuksen jatkamisen helpottumisessa on myös se, että kun on elänyt terveellisesti jo lähes 8 kuukautta, on tottunut tähän elämäntapaan, eikä enää haikaile vanhan mässäilyn täyttämän elämänsä perään. Kun on elänyt terveellisemmin, on myös huomannut sen edut verrattuna vanhaan elämäntapaan: jaksaminen esimerkiksi koulussa on parantunut selvästi ja laihdutuksesta sekä erityisesti juoksusta saa onnistumisen kokemuksia, jollaisia ei ennen ole saanut mistään. Minulla on myös nyt paljon selkeämpi ja realistisempi tavoite kuin koskaan ennen ja ajatus sen saavuttamisesta ajaa eteenpäin huomattavasti tehokkaammin kuin "-20 kiloa kuukaudessa"-tyyppiset jo heti alkuunsa epäonnistumaan tuomitut tavoitteet.

Laihdutusprojekti siis jatkuu ja ensi viikolla, kun selviää paljonko hiihtoloma on ihan oikeasti painoon vaikuttanut, olisi tarkoituksena laatia hieman tarkempaa aikataulua kevään varalle. Tällä viikolla laihdutusrintamalla ovat puhaltaneet uudet tuulet. Olen alkanut urheilla entistä enemmän päiväsaikaan ja valoisalla. Ennen tykkäsin liikkua nimenomaan iltaisin: minua hävetti harrastaa liikuntaa julkisilla paikoilla ihmisten silmien alla, joten odotin, että pahin ruuhka-aika on ohi ja hämärä laskeutunut. Nykyisin nautin paljon enemmän auringonpaisteessa liikkumisesta, eivätkä ihmisten katseetkaan häiritse ollenkaan. Varmaan osasyynä tähän on se, että olen nykyään paljon urheilullisemmassa kunnossa kuin ennen. Olen päättänyt nyt Naisten kympin lähestyessä panostaa enemmän juoksuun: aion pitää tiukasti kiinni siitä, että juoksen viikossa vähintään 3 kertaa ja yksi lenkeistä on vähän pidempi, ainakin sen kolme varttia. Huhtikuussa alan pidentämään lenkkejä pikkuhiljaa niin, että kerran viikossa tulisi juostua tunnin lenkki. Toistaiseksi sellaiset lenkit olisivat kuitenkin liian rankkoja, koska haluan myös hiihtää ainakin pari kertaa viikossa ja viimeiset hiihtoviikot alkavat olla jo käsillä.

Latasin puhelimeeni eilen Sports Trackerin (http://www.sports-tracker.com/) kaverini suosittelemana ja toistaiseksi olen ollut erittäin tyytyväinen. On ollut mukavaa, kun pystyy mittamaan tarkasti liikuntamatkojaan, nopeuttaan ja laskea kalorinkulutuksen, eikä tarvitse enää turvautua vain epämääräisiin likiarvoihin. Tosin pyörämatkojen kalorinkulutuksen sovellus tuntuu laskevan hieman yläkanttiin: tänään se väitti, että kulutin kouluun pyöräilemällä yli 500 kaloria, vaikka matkaa on vain reilut 5 kilometriä suuntaansa ja olen aiemmin arvioinut kulutuksen olevan korkeintaan 350 kaloria. Kävelylenkin pituuden arvioimiseen Sports Tracker on kuitenkin mitä mainioin ja tänään aion ottaa puhelimen mukaan myös juoksulenkille, koska olen jo pitkään miettinyt tavallisen juoksulenkkini pituutta. Juoksua on kuitenkin ohjelmassa vasta illemmalla, nyt suuntaan kävelemään pariksi tunniksi!

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Katastrofi!

Kotiuduin eilen hiihtolomalta ja on kyllä ollut äärimmäisen mukavaa palailla pikkuhiljaa normaaliin arkeen. Mukavuus loppui tosin tänä aamuna, kun nousin vaa-alle. Loppuosa lomastani kului sen verran epäterveellisissä merkeissä ruokailun suhteen, että en uskaltanut käydä enää edes vaa-alla keskiviikon jälkeen. Jälkeenpäin ajateltuna se olisi ollut erittäin fiksua sikäli, että olisin ehkä saanut hieman motivaatiota hillitä syömisiäni. Toisaalta sekään ei välttämättä olisi auttanut, päätinhän joka aamu, että tänään koitan vähän rajoittaa, mutta iltaan mennessä oli jälleen kerran mättänyt suuhuni lähemmäs 3000 kaloria.

Aamulla nousin siis vaa-alle ja vaikka tiesin, että painoni on noussut loman aikana, suuni loksahti auki nähdessäni vaa-an näyttämän lukeman. Osasin odottaa viime viikkoaista korkempaa painoa jo ihan nesteen kertymisen takia, koska syön yleensä todella vähän hiilihydraatteja ja suolaisia ruokia ja kuluneen viikon aikana en ole juuri mitään muuta syönytkään. Toisaalta tiesin, että kun urheilee poikkeuksellisen paljon, saattaa paino aluksi kääntyä nousuun. Silti lukema oli jotain aivan järkyttävää ja hetken aikaa olin valmis marssimaan lähimpään kauppaan ostamaan Ben&Jerry's-purkin ja lopettamaan koko projektin tähän. Vaihtamaan blogin nimeksi ikuisesti lihava. Vaaka näytti 77.6 kg. Ihan oikeasti. Viikko sitten se näytti 72.2 kg ja alkuperäisenä tarkoituksenani oli saada se viime viikon aikana kutosella alkaviin lukemiin. Mutta sen sijaan pahin painajaiseni toteutui ja 75 kg ylittyi. Yli 5 kiloa lisää painoa viikossa. VIIKOSSA! Enkä edes ollut mitenkään totaalisen rappiolla: hiihdin lähes joka päivä 15-20 kilometriä ja sauvakävelin tai lumikenkäilin vielä siihen päälle 1-2 tuntia päivittäin, enkä syönyt koko viikon aikana karkkia, jäätelöä tai sipsejä kertaakaan lukuunottamatta elokuvissa nauttimani pähkinät ja kuivatut hedelmät.

Juuri nyt fiilikset ovat siis lievästi sanottuna paskat. Tottakai osa tuosta painonnoususta on nestettä ja todennäköisesti parin päivän päästä paino lienee ainakin alle 75 kiloa. Siltikin masentaa. Mietityttää, miten hitossa onnistun pääsemään tavoitteeseeni kesään mennessä. Tavoitteenani oli päästä maaliskuun aikana kutosella alkaviin lukemiin ja juuri nyt en tiedä yhtään, onko se edes mahdollista. Mitä jos olisinkin jäänyt kotiin, enkä lähtenyt hiihtoloman viettoon kaverini luo? Alkaisiko painoni nyt kutosella? Miksi ihmeessä en osannut lopettaa syömistä ajoissa?! Olen niin käsittämättömän pettynyt itseeni, etten edes pysty kuvailemaan sitä mitenkään ymmärrettävästi. ÄÄÄÄÄH!!!!111

Ei kai tässä muu auta kuin yrittää palata takaisin normaaliin ruokavalioon ja urheilurytmiin ja katsella miten paino lähtee laskuun parin seuraavan päivän aikana. Sittenpähän näen, paljonko painoa ihan oikeasti on tullut lisää ja paljonko tuosta katastrofaalisesta painonnoususta on vain nestettä. Osa tästä on kuitenkin varmasti ihan oikeaa lihomista, farkkuni nimittäin kiristivät siihen malliin aamulla ja mahani koko tuntuu kaksinkertaistuneen verrattuna siihen, mitä se oli viikko sitten. Seuraavien päivien aikana aion pysyä tiukasti alle 800 kalorin ruokavaliossa ja urheilla päivittäin ainakin reilun 1000 kalorin verran. Nyt siis juoksulenkille.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Ruoka, ruoka ja ruoka

Ääääh, perjantai meni ihan samoissa merkeissä kuin pari edeltävääkin päivää eli olen viettänyt suurimman osan ajastani ruokaa suuhuni lappoen. Vaikka kulutin jälleen kerran urheiluun parin tunnin lumikenkäilyn muodossa yli 1000 kaloria, ei siitä ole hirveästi iloa siinnä vaiheessa, kun on mättänyt suuhunsa ruokaa yli 3000 kalorin edestä. Heti aamulla herätessäni olen syönyt aivan liian ison aamupalan, jota on seurannut aivan liian iso lounas ja tämä linja on jatkunut aina aivan liian isoon iltapalaan asti. Minulla on koko ajan huono olo liiasta syömisestä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta jostain selittämättömästä syystä en vain osaa lopettaa syömistä, kun ruokaa kerran on tarjolla. Lisäksi sain tänään kuulla, etten ole päässyt haluamaani kesätyöpaikkaan ja purin pettymystä - yllätys, yllätys - ruokaan. Juuri nyt toivon vain, että loma olisi jo ohi ja pääsisin täältä herkkuja notkuvien ruokakaappien keskeltä kotiin oman, tyhjän jääkaappini luo.

Ruoka on ollut aina minulle iso ongelma. Syöminen on paitsi ajankulutustapa, myös tapa lievittää stressiä. En yleensä syö mitenkään hirveän epäterveellistä ruokaa, mutta ruokamäärät, joita pystyn suustani alas vetämään, ovat aivan järkyttäviä. Erityisesti stressaantuneena saan toisinaan myös ahmisiskohtauksia, joiden aikana syön nopeasti suuren määrän ruokaa ja jatkan huonosta olosta huolimatta, kunnes mitään syötävää ei yksinkertaisesti ole enää jäljellä. Olen kuitenkin kehittänyt omat tekniikkani liian syömisen hillitsemiseksi: ostan yleensä korkeintaan parin päivän ruoat kerralla, enkä koskaan pidä kaapeissani mitään ylimääräisiä herkkuja. Tekniikka on toiminut sikäli, että olen oppinut pikkuhiljaa syömään säännöllisin väliajoin ja välttämään suurimmaksi osaksi ahmisikohtaukset. Juon nykyisin myös paljon kuumia juomia, lähinnä teetä ja kahvia, joilla pystyn jonkin verran hillitsemään näläntunnetta. Kultaisen keskitien löytäminen ruoan suhteen on kuitenkin vielä ongelma: nykyisin saatan syödä jopa liian vähän päivän aikana ja turruttaa näläntunteen kahvin juomisella. Kaikesta huolimatta toivon, että minulle muodostuisi vielä jonain päivänä terve suhde ruokaan. Kenties tulevaisuudessa, kun olen päässyt tavoitteeseeni ja voin keskittyä laihdutuksen sijaan painonhallintaan, suhteeni ruokaan tulee normalisoitumaan hieman.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Laihtuminen

Kulunut viikko on mennyt tähän asti hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa sikäli, että olen urheillut aivan mielipuolisen paljon, mutta toisaalta myös syönyt järkyttäviä määriä. Esimerkiksi eilen teimme aamupäivällä pienen lumikenkävaelluksen läheisen vaaran laelle ja illalla kävin vielä hiihtämässä 20 kilometriä. Valitettavasti söin myös epäilemättä yli 2000 kalorin edestä. Kaverini on leiponut täällä ollessani lähes joka päivä toinen toistaan herkullisempia piirakoita ja leivoksia, joita popsiessa olen yleensä viettänyt sen ajan päivästä, jota en ole ollut urheilemassa. Se onkin yksi lomalla olemisen varjopuolia: kun on liikaa vapaa-aikaa, tulee sitä helposti kulutettua syöden. Tänään yritin ryhdistäytyä:  aloitin päiväni parin tunnin sauvakävelyllä ja söin normaalia pienemmän aamiaisen. Valitettavasti terveellinen linja ei jatkunut iltaan asti, kävimme nimittäin elokuvissa, jonne menimme tietenkin karkkikaupan kautta. Koitin mukamas olla terveellinen ja ottaa karkkien sijasta pussiini erilaisia pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, mutta todellisuudessa järkyttävän iso pähkinäpussini sisälsi varmasti kaksinkertaisesti kaloreita kaverini tavallisia karkkeja sisältävään verrattuna. Eikä siinnä vielä kaikki: illan päätteksi menimme syömään kiinalaista. En todellakaan edes halua tietää, paljonko päivän kokonaiskalorimääräksi tuli.

Kaveriltani pari päivää aiemmin saamani laihtumiskommentin jälkeen olen pysähtynyt useammankin kerran peilin eteen peilikuvaani tuijottamaan ja miettimään, onko laihtumisen merkkejä todellakin jo havaittavissa. Jonkinlaista kiinteytymistä on tapahtunut, mutta pääpiirteissään vartaloni on edelleen mielestäni melko lailla samanlainen kuin 15 kiloa painavampana, lihavan ihmisen vartalo. Ruumiinrakenteeni on aina ollut vähän poikamainen ja suurin osa läskeistäni on kerääntynyt  keskivartalolle. Alavartaloni ja rintani sen sijaan ovat aina olleet suhteessa paljon pienemmät kuin kokoisellani ihmisellä yleensä. Harmillista kyllä, suurimmat muutokset ovat havaittavissa nimenomaan rinnoissa, reisissä ja muutenkin alavartalon alueella, kun taas keskivartaloni on edelleen todella tynnyrimäinen. Käsivarret ovat ehkä vähän kiinteämmän näköiset kuin ennen, eivät tosin paljon. On todella masentavaa, että läskini lähtevät näin epätasaisesti, etenkin kun nimenomaan keskivartalo on ollut minulle aina se suurin ongelmakohta, jota olen joutunut piilottelemaan löysien vaatteiden alla.

Kasvoissani painon putoaminen näkyy aika hyvin jo tässä vaiheessa. Katsoin taannoin noin vuosi sitten otettuja valokuvia itsestäni ja naamani näytti niissä todella turvonneelta verrattuna nykyiseen. Poskeni olivat selvästi pyöreämmät, kun taas nykyisin kasvojen luusto on selkeämmin näkyvissä. Havaitsin myös, että jokaisessa kuvassa, jossa en varta vasten poseeraa ja vedä leukaa ylöspäin, minulla on aikamoinen kaksoisleuka. Nykyään se on selvästi pienentynyt, mutta edelleen erityisesti hymyillessä pieni kaksoisleuka on havaittavissa. Minulla tosin on ollut kaksoisleuka jo ala-asteikäisenä ja muistaakseni myös normaalipainoisena jonkinlainen. Jaksan kuitenkin elätellä toiveita, että vitosella alkavissa lukemissa myös leukalinjani terävöityisi hieman.

Olen mietiskellyt muutenkin paljon, miltä tulen näyttämään laihempana. Millaiset kasvonpiirteet kaiken tämän rasvakerroksen alta kuoriutuu? Ja millaisilta vartaloni mittasuhteet tulevat näyttämään laihtumisen jälkeen? Alkaako myös mahan seutu kaventua kohta? Ja jääkö jonnekin roikkuvaa ihoa? Etenkin keskivartaloni on sen verran iso, etten jaksa uskoa, että kaikki iho voi mitenkään vetäytyä. En todellakaan haluaisi joutua turvautumaan ihonkiristysleikkauksiin, joten pitää vain toivoa, että iho vetäytyy vielä näin nuorella iällä edes jonkin verran. Tulevan kevään aikana tulen varmastikin saamaan vastauksen suurimpaan osaan kysymyksistäni, mutta koska aikaa ei ole hirveän paljon, on viikottaisista pudotustavoitteista pidettävä kiinni. Ehkäpä loppuviikon ajan yritän siis olla hieman tarkempi nauttimieni ruokien suhteen!

tiistai 8. maaliskuuta 2011

"Olet laihtunut!"


Viime päivät ovat sujuneet urheilun osalta mukavasti: olen hiihtänyt kumpanakin päivänä 15 kilometriä ja sauvakävellyt useamman tunnin lenkkejä. Tänään viihdyin auringonpaisteen houkuttelemana sauvakävelylenkillä lähes kolme tuntia. Kulutetut kalorit tulevat sikäli tarpeeseen, että ruoan suhteen en ole ollut läheskään yhtä tarkka: kumpanakin päivänä on tullut syötyä ainakin 1600 kalorin edestä.

Jouduin tänään tilanteeseen, johon jokainen useampia kiloja karistanut ennemmin tai myöhemmin joutuu: sain kuulla ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana laihtuneeni. Jo syksyllä lenkillä ollessani, kun painoni oli alkanut pikkuhiljaa pudota ja tajusin tämän päivän joskus koittavan, mietiskelin, miten reagoin. Mietin valmiiksi erilaisia vastauksia kuitata laihtumishuomiot, mutta yksikään niistä ei sisältänyt tietoa, että olen nimenomaan tarkoituksella laihduttanut. Sen sijaan ajattelin näytellä yllättynyttä ("Ai laihtunut!? No on tässä kyllä niin kiirettä pitänyt viime aikoina, että muutama kilo on voinut tippuakin...") tai korkeintaan tunnustaa aloittaneeni urheilun ("Niin, olen alkanut treenaamaan kympille, kun kaverit houkuttelivat mukaan"). Jostain käsittämättömästä syystä ajatus siitä, että tunnustaisin jollekin laihduttaneeni ja laihduttavani, tuntui - ja tuntuu edelleen - täysin mahdottomalta. Tälläkään hetkellä kukaan lähipiiristäni ei luultavasti tiedä minun laihduttavan: Toki he ovat ehkä epäsuorasti päätelleet sen siitä, että kulutan nykyään aikaani urheillen ja syön kevyempiä ruokia kuin ennen, mutta eivät hienovaraisuuttaan ole ottaneet asiaa puheeksi. Olen huomannut tiettyjen kavereiden kanssa suorastaan peitteleväni laihdutustani: syön sipsejä ja karkkeja heidän edessään oikein näkyvästi ja kerran jopa väitin eräälle kaverilleni tilanneeni edellisenä iltana pitsaa,  vaikka todellisuudessa olin kuluttanut illan salaattia syöden ja lenkkipolulla. Miksi ihmeessä koen laihtumisen, laihduttamisen ja niistä puhumisen niin kiusallisena? Ehkä se johtuu siitä, että en haluaisi muiden alunperinkään ajatelleen minun olleen lihava. Tai ehkä pelkään epäonnistuvani taas kerran ja lihovan takaisin samoihin mittoihin, jolloin on helpompi väittää, ettei edes ole tarkoituksella laihduttanut. Tai jospa vain en omasta mielestäni vielä nyt, puolessa välissä tavoitettani ja edelleen ylipainoisena, ansaitse minkäänlaista kiitosta työstäni?

Vaikka olen pelännyt sitä hetkeä, että joku huomaa laihtumiseni, viime kuukausien aikana olen kaikesta huolimatta jopa toivonut jonkun huomaavan: onhan se melko masentavaa, jos näytän ihmisten mielestä edelleen täysin samalta kuin 90-kiloisena. Toisaalta olisi epäreilua olettaa kenenkään huomaavan mitään, pukeudunhan aina löysiin, mahan ja reidet peittäviin vaatteisiin, kuten tunikoihin ja hameisiin. Olen päättänyt, että muutan pukeutumistyyliäni vasta lähempänä vitosella alkavia lukemia, ja tähän asti olenkin sinnitellyt aika pitkälti samoilla vaatteilla kuin 15 kiloa painavampana sekä muutamilla laihemmilta ajoiltani säästämilläni vaatekappaleilla. Ehkäpä siinnä vaiheessa, kun olen todella tiputtanut sen 30 kiloa tai olen edes normaalipainon puolella, pystyn ottamaan kommentit laihtumisesta vastaan pystypäin. Sanomaan suoraan, että olen laihduttanut, ihan tarkoituksella ja kovalla työllä. Ja olemaan ylpeä siitä.

Joka tapauksessa, tänään sain kuulla ne pelkäämäni sanat: "Sinähän olet laihtunut!". Olin lähtemässä kaverini kanssa hiihtämään, joten päälläni oli löysän tunikan sijaan melko kireä trikoopaita ja toppahousut. Kaikki ennalta miettimäni hienot selitykset katosivat päästäni. "No enkä ole", sopersin ja vaihdoin puheenaihetta. Kaverini ymmärsi varmaan aiheen olevan arka, joten keskustelu päättyi siihen.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Hiihtolomailua


Eilinen päivä vierähti lähinnä junassa istumisen merkeissä. Kaverini kutsui minut nimittäin luokseen viettämään hiihtolomaa: hän on talonvahtina vanhempiensa  ollessa lomalla ja pyysi minut seurakseen. Olin suunnitellut viettäväni koko viikon ahkerasti urheillen ja terveellisesti syöden kotosalla tavoitteena parin kilon painonpudotus, mutta päätin pienen harkinnan jälkeen suostua tarjoukseen. Ongelmana on se, että kaverin vanhemmat ovat ostaneet kaapit täyteen ruokaa, kun taas kotona pidän ruokakomeroni yleensä tyhjänä herkuista, ettei sortumisia tule. Itsehillintäni joutuu siis todella kovalle koetukselle seuraavan viikon aikana. Toisaalta urheilumahdollisuudet ovat täällä mitä mainioimmat: maasto on ihana mäkistä ja lähellä on järvi, jonka jäälle on tehty hiihtolatu. Ehkäpä siis parin kilon painonpudotustavoitteeseen on olemassa jonkinlaiset mahdollisuudet.

Tänään oli myös punnituspäivä. Vaikka aloitinkin blogini tiistaina, maanantai on ollut minulle aina se virallinen edellisen viikon tuloksista kertova punnituspäivä. Vaa-alle nouseminen jännitti jälleen: ensinnäkin söin eilen kello 21:n jälkeen perille saavuttuani melko tukevan aterian (yleensä koitan syödä iltaisin mahdollisimman vähän), en harrastanut eilen minkäänlaista urheilua junassa istumisen lisäksi ja toisaalta vaakakaan ei ollut oma, tuttu vaakani. Jälleen kerran, yllätys, yllätys, olin vakuuttunut, että lukema tulee nousemaan yli 75 kiloon (mikähän ihmeen juttu tuokin on, että kuvittelen painon voivan hypätä yhtäkkiä kaksi kiloa ylöspäin). Lukema oli kuitenkin aivan mukava 72,2 kg. Eli jäin tavoitteestani sen 200 grammaa, mutta olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Minulla on tulevan viikon suhteen tosi hyvä fiilis. Kukapa tietää, ehkä reilun viikon päästä tiistaina palatessani kotiin saan ihailla kutosella alkavaa painolukemaa. Melkein pelottava ajatus itse asiassa :O Olisin kyllä  äärimmäisen tyytyväinen jo siihen, jos painolukema on silloin alle 71 kiloa.

Käväisin aamulla parin tunnin sauvakävelylenkillä. Vaikka en aiemmin ole sauvakävelystä juuri perustanutkaan, oli se mäkisessä maastossa todella mukavaa touhua ja hiki nousi väkisinkin pintaan. Nyt onkin päivällisen aika ja sen jälkeen lähden hiihtolenkille. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Kuinka läski oppi juoksemaan

Mukavan lämmin ilta houkutteli minut pitkästä aikaa juoksulenkille, vaikka aamulla tuli käytyä jo parin tunnin kävelyllä. Viime lenkistä olikin ehtinyt vierähtää lähes viikko ja sitä oli edeltänyt kovien pakkasten takia lähemmäs kolmen viikon juoksemattomuus. Juoksu sujui yllättäen oikein mukavasti ja 45 minuutin lenkki irtosi suhteellisen helposti, vaikka tänä vuonna olenkin hölkkäillyt yleensä puolen tunnin lenkkejä. Olenkin ajatellut kevään mittaan treenata juoksua hieman ahkerammin ja osallistua naisten kympille toukokuun lopussa. Uskoisin kympin olevan mahdollinen siihen mennessä, koska ennen joulua onnistuin jo juoksemaan tunnin yhteen menoon. Suurimpana juoksuun liittyvänä tavoitteena on juosta jossain vaiheessa myös puolimaraton. Kenties jo syksyllä, jos vain treenailuintoa riittää!

Juoksusta on tullut ehkä se tärkein liikuntaharrastukseni, mitä en olisi todellakaan uskonut vielä reilut puoli vuotta sitten. Silloin pisin matka, jonka olin juossut yhtäjaksoisesti, oli sellaiset pari minuuttia. Kouluaikoina kävelin aina Cooperin testit ja ajatus siitä, että juoksisin yhtäjaksoisesti edes kilometrin, tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta. Juoksemisesta muodostui pääni sisällä pikkuhiljaa hirveän iso asia: koin sen olevan itselleni täysin mahdoton laji, mutta toisaalta halusin kovasti pystyä juoksemaan ja katselin ihaillen kävelylenkillä ohitseni painelevia hölkkääjiä. Yritinkin aloittaa juoksemisen monta kertaa laihdutusyritysteni yhteydessä muun muassa erilaisten ohjelmien avulla, jossa aloitetaan parin minuutin juoksuilla ja matkoja pidennetään pikkuhiljaa, kunnes pystyy juoksemaan puoli tuntia yhteen menoon. Ongelmana oli se, että koin jo sen parin minuutin yhtäjaksoisen juoksun ylitsepääsemättömän raskaaksi ja vastemieliseksi, enkä voinut kertakaikkiaan ymmärtää, miten muka joskus pystyisin juoksemaan puolen tunnin lenkin ja kestämään tuota kamalaa oloa niin pitkään. Jossain vaiheessa olin jopa vakuuttunut, että minulla on rasitusastma, kun juoksu ei vain kertakaikkiaan onnistunut. Lopulta en enää edes yrittänyt juosta, vaan ajattelin, että tulen ehkä kokeilemaan sitä sitten jonain päivänä, kun olen normaalipainonen. Lohduttauduin ajatuksella, ettei juoksu edes ole kaltaiselleni ylipainoiselle ihmiselle sopiva laji, koska se rasittaa niin paljon niveliä.

Voisi sanoa, että koko tällä hetkellä menossa oleva laihdutusprojektini alkoi juoksusta ja sitä on myös kiittäminen tähän astisesta painonpudotuksestani. Ensimmäisenä iltana päätettyäni, että aion laihduttaa, tein nimittäin ensimmäisen oikean juoksulenkkini. Olin sinä iltana äärimmäisen päättäväinen sen suhteen, että aion todellakin laihtua 30 kiloa kesään mennessä, ja tuon päättäväisyyden avulla sain itseni ottamaan ensimmäiset juoksuaskeleet ja jatkamaan eteenpäin, vaikka väsytti ja tuntui, ettei henki kulje kunnolla. Sitten yhtäkkiä juoksu vain alkoi sujua: löysin sopivan hengitysrytmin, enkä enää joutunut ponnistelemaan jalkojeni liikuttamisen eteen. Koin suuren herätyksen: pointti on nimenomaan siinnä, että pystyy jatkamaan juoksua sen tietyn kynnyksen yli, jonka jälkeen löytää itselleen sopivan tahdin. Juoksin yhteen menoon 1,5 kilometriä ja kotiin kävellessä fiilis oli aivan uskomaton. Koska olin aiemmin pitänyt juoksua itselleni niin mahdottomana lajina, antoi ajatus siitä, että pystyn juoksemaan motivaatiota painonpudotukseen ja siihen, että tällä kertaa tulen onnistumaan.

Syksyn mittaa pidensinkin pikkuhiljaa juoksumatkoja ja sain myös huomata, että väitteessä, ettei juoksu ole ylipainoisille se ykköslaji, on todellakin perää. Kun kunto parani, aloin viihtyä juoksupolulla vähän turhankin hyvin ja jossain vaiheessa kävin 6 kertaa viikossa lenkillä pidentäen joka kerta matkaa hieman. Parin viikon kuluttua lonkkaani tuli rasitusvamma, joka piti minut poissa lenkkipolulta yli kuukauden. Kivut haittasivat sen verran paljon myös arkielämää, että paranemisen jälkeen en ole kertaakaan käynyt lenkillä yli 4 kertaa viikossa. Jouluun mennessä kuntoni oli parantunut selvästi ja juoksin yleensä 45 minuutin lenkkejä. Nyt kunto on huonontunut ehkä jonkin verran noista päivistä: yleensä tulee tehtyä puolen tunnin lenkki, mutta toisinaan myös kolmen vartin.

On ollut hirveän mukava huomata, että myös moni kaverini on innostunut juoksemisesta oman juoksuharrastukseni myötä. Ehkä he ajattelevat, että jos kaltaiseni läski pystyy juoksemaan tunnin yhteen menoon, ei sen pitäisi olla heillekään mikään mahdottomuus :D

Kohti kutosella alkavia lukemia


Heräsin aamulla jo yhdeksän maissa (yleensä nukun viikonloppuisin lähemmäs puoltapäivää), mutta jäin makoilemaan sänkyyn ainakin puoleksi tunniksi vältelläkseni vaa-alle nousua. Kelasin mielessäni läpi pahimpia kauhuvisioita tulevasta lukemasta ja olin lopulta aivan vakuuttunut, että vaaka tulee näyttämään yli 75 kiloa. Lopulta sain itseni kammettua ylös ja vielä puolisen tuntia ympäri kämppää pyörittyäni ja rohkeutta kerättyäni uskaltauduin vihdoin punnitsemaan itseni. Voi sitä helpotuksen tunnetta: vaaka näytti tasan 73 kg! Laskua oli toki tullut vain 0,3 kiloa, mutta ottaen huomioon kuluneen neljän päivän elintavat, olisin ollut äärimmäisen tyytyväinen jo painon paikallaanpysymiseen, puhumattakaan laskusta. Tämä on varmasti ensimmäinen kerta, kun paino tippuu tenttiinlukuviikolla eli fiilikset ovat juhlavat! Hyvä fiilis ja aurinkoinen kevätpäivä houkuttelivatkin minut ulkoilemaan ja palasinkin juuri parin tunnin kävelylenkiltä.

Näistä lukemista onkin hyvä aloittaa kunnon laihdutuspuristus: seuraavan 10 päivän sisällä olisi tarkoituksena saada paino putoamaan lähelle kutosella alkavia lukemia. Yritän harrastaa hiihtoa, hölkkäämistä ja kävelyä päivittäin yli 1200 kalorin edestä ja pysytellä syömisissäni alle 1000 kalorissa.

Mietin tänään kävelylenkillä parhaita painonpudotusputkiani, ja ehkä paras sellainen oli juuri ennen joululomaa ollut kahden viikon ajanjakso, jonka aikana sain painon putoamaan 76 kilosta 71,5 kiloon.  Kokonaispudostusta tuli siis 4,5 kilon verran, yli 2,2 kiloa viikkoa kohden. Nyt painavampana on varsin lohduttavaa ajatella, että pystyn pudottamaan painoa halutessani noinkin nopeasti, vaikka se melko rankkaa olikin: kävin joka ikinen ilta joko juoksemassa tai hiihtämässä, enkä syönytkään kuin 600-1000 kalorian edestä päivittäin. Hyvien painonpudotuskokemusten muistelu on muutenkin auttanut aina niinä hetkinä, kun paino jumittaa tai motivaatio on hakusessa. Toivottavasti seuraavasta 10:stä päivästä tulee yksi sellainen hyvä kokemus. En malta odottaa sitä päivää, kun vaaka näyttää ensimmäisen kerran  kuuteen vuoteen kutosella alkavaa lukemaa. Vaikka olenkin vielä siinnä vaiheessa lievän ylipainon puolella, tulee se silti varmasti olemaan hieno hetki ja itsessään palkkio kaikesta tähän astisesta työstä!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Vaakapelko

Olen ollut tänään koko päivän aivan koomassa. Eilinen tenttiin luku venyi lähemmäs aamuyöhön ja raahauduin tenttiin kahdeksaksi muutamien tuntien yöunilla. Jotenkin onnistuin kuitenkin piristymään kahdeksi tunniksi sen verran, että tentti meni ihan kohtalaisen hyvin. Olin suunnitellut tekeväni tänään pitkän lenkin, mutta olen ollut koko päivän niin väsynyt, että olen vain notkunut koneen äärellä, joskaan en ole kyllä syönytkään kuin 700 kalorin edestä. Eilinen 1000 kcal:n tavoite ei sen sijaan läheskään pitänyt, vaan söin noin 1600 kalorin verran. Tänään, kuten oikeastaan lähes joka arkipäivä, tulee hyötyliikuntaan kulutettua sellaiset 300-500 kaloria, liikun nimittäin aina pyöräilemällä ja asun aika kaukana kaikesta.

Alan olla jo melko lailla luovuttanut sen suhteen, että vaaka näyttäisi maanantaihin mennessä lukemaa 72 kg, vaikka viikonloppuna onkin suunnitelmissa liikkua ahkerasti. Pitäisi varmaan käydä aamulla vaa-alla, että osaisi hieman arvioida, paljonko ensi viikon pudotustavoitteeksi tulee. En ole punninnut itseäni sitten tiistaiaamun eli hieman kauhistuttaa, minkälainen painolukema minua odottaa. Olen melko varma, että paino on noussut, olihan tuota tiistaina punnitsemaani lukemaa edeltänyt monta päivää kestänyt urheiluputki ja alle 1000 kalorin päivittäinen ravinto, kun taas nyt en ole harrastanut hyötyliikunnan lisäksi mitään tiistain jälkeen, juhlinut yhdet bileet ja istunut suurimman osan viime päivistä paikallani tenttikirjan äärellä. Vaikka ylimääräisiä kaloreita ei ehkä olekaan tullut, tällainen elämäntyyli on varmasti vähintäänkin saanut nesteet kertymään elimistöön. Lukema saatta hyvinkin olla noussut jopa pari kiloa. Ehkä jopa 75 kiloon. ÄÄÄK!!! Olisi hemmetin masentavaa huomata olevansa sittenkin taas alle puolessa välissä pudotustavoitetta.

Vaikka lukema pelottaakin, ei kai tässä muu auta kuin hypätä vaa-alle heti aamun sarastaessa ja toivoa parasta. Jos tulos on noussut edellisviikosta, voinhan aina lohduttautua sillä, että viikonloppuna ja ensi viikolla voin keskittyä 110 prosenttisesti laihdutteluun, minulla on nimittäin koko viikolla vain muutama hassu luento, eivätkä nekään pakollisia. Ajattelinkin pitää pienen hiihtoloman, jonka aikana voisin koittaa tähdätä reilun 2 kilon pudotukseen. Eipä siis mikään ihan pieni urakka, mutta jos vain auringonpaistetta rittää ensi viikoksikin,  jaksaa päivän aikana varmasti lähteä ulkoilemaan useampaankin otteeseen!

torstai 3. maaliskuuta 2011

Tenttiin luku + laihdutus = mahdoton yhdistelmä?

Kolmas päivä menossa ja kiirettä pitää. Kuten aiemmin mainitsin, joudun tällä hetkellä keskittämään kaiken energiani tenttiin lukemiseen. Minulle tenttiin lukeminen tarkoittaa yleisesti ottaen aina samaa kuin painonnousu. Tämä selittääkin osaltaan sen, miksi helmikuussa painoni muutos suuntautui nimenomaan ylöspäin, helmikuulle oli nimittäin pakkautunut neljä tärkeää tenttiä ts. yksi jokaiselle viikolle. Aloitan lukemisen aina aivan liian myöhään, mistä seuraa se, että stressaan kamalasti ja puran stressiä tietenkin siihen helpoimpaan tapaan eli mässäilyyn. Vielä syksyllä käytin stressin lievitykseen suhteellisen kevyitä herkkuja, kuten riisikakkuja, sokerittomia pastilleja ja light-myslipatukoita, eikä paino välttämättä noussut hirveästi lukemisen aikana. Kuluneena kuukautena homma on kuitenkin karannut käsistä: helmikun tentteihin luin popcorneja, jäätelöä ja keksejä suuhuni lappoen. Kun tentti oli ohi, aloin heti stressaamaan seuraavan viikon tenttiä ja mässäily sen kun jatkui. Esimerkiksi erään tentin jälkeen ostin pussillisen pakastepullia ja iltaan mennessä kaikki oli syöty.

Nyt voisikin olla siis aika ryhdistäytyä, onhan kevään aikana luvassa vielä 9 tenttiä. Mikäli aion päästä pudotustavoitteeseeni kesään mennessä, pitää minun opetella opiskelemaan ja pudottamaan painoa samanaikaisesti. Viimeinen päivä huomiseen koitokseen lukemista on paraikaa menossa, enkä vielä toistaiseksi ole sortunut mässäilemään. Kyseessä on myös viimeinen tentti moneen viikkoon eli huomisen jälkeen voin keskittyä pitkästä aikaa sataprosenttisesti painonpudotukseen. Tänään suunnitelmissa on juoda paljon kahvia ja light-kokista sekä syödä korkeintaan 1000 kaloria. Urheilupuoli jäänee tosin vain hyötyliikunnalla kuluttamaani alle 500 kaloriin. Ei mikään huima tulos, mutta ainakin kokonaisenergia jää tällä kertaa miinuksen puolelle.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Tavoitteita

Urakan toinen päivä menossa ja alku ei suoraan sanottuna ole kovin lupaava: vietin viime yön kaverin synttärijuhlissa ja raahauduin kotiin vasta aamuyöllä. Koska tiesin joutuvani  illalla  herkkuja notkuvan tarjoilupöydän äärelle, vietin päivän varsin vähällä ravinnolla (yhteensä noin 400 kcal) ja kävin kävelemässä parin tunnin lenkin. Juhlissa söin (ehkä hieman liian ison satsin) pastasalaattia sekä kaksi leivosta, mikä on minulle erittäin hyvä saavutus sikäli, että yleensä olisin vetänyt niitä varmasti vähintään 5. Vaikka onnistuinkin joten kuten välttelemään kaloreita tarjoilupöydän osalta, juomapuoli aiheutti huomattavasti suurempia ongelmia. Käyn bilettämässä harvakseltaan, mutta silloin kun tulee lähdettyä, juhlin melko huolella. Aluksi pysyttelin ainoastaan light-siiderissä, mutta loppuillasta tuli juotua myös muutama drinkki. Kokonaisuudessaan arvelisin juoneeni illan aikana ainakin 3-4 siideritölkkiä (reilut 100 kcal/kpl) sekä päälle pari gin tonicia (130 kcal/kpl). Ei siis mikään ihan kevyt ilta, veikkaisin kokonaisenergian pyörivän siinnä 1500 kalorin kieppeillä. Kaiken lisäksi joudun kuluttamaan seuraavat päivät neljän seinän sisällä tenttiin lukien, joten urheilu tulee jäämään varsin vähälle. Pitääpä sitten viikonloppuna koittaa urheilla ja diettailla kaiken tämän edestä: asetin itselleni viikon pudotustavoitteeksi 1,3 kg eli tavoitteena olisi päästä lukemaan 72 kg. Se olisikin jo puolen kilon päässä siitä painosta, johon olen parhaimmillaan tämän projektin aikana päässyt, eli ennen joulomaa saavuttamaani 71,5 kiloa. Mutta niin sitä vain tuli kerättyä joululoman aikana kiloja takaisin...


Muihin aiheisiin mennäkseni: yksi laihdutusmotivaation lähteeni oli jo syksyllä palkkiojärjestelmä, jossa olen jakanut kokonaispudotuksen pienemmiksi välitavoitteiksi ja jokaisen välietapin saavutettuani olen palkinnut itseni ennalta päättämälläni tavalla. Systeemi toimii erinomaisesti ainakin minulla: kilojen karistua dvd-kokoelmani on kasvanut huomattavasti ja myös kenkähyllyyni on tullut muutama uusi yksilö. Uusimmat välietappini näyttävät seuraavanlaisilta:

Paino alle...
72 kg Suurin piirtein näihin lukemiin olen parhaimmillani tämän projektin aikana päässyt (Palkkio: Pari uutta leffaa ja levyä) 31.3.
70 kg Wuhuu, ensimmäinen kutosella alkava lukema kuuteen vuoteen! (Palkkio: Uusi takki ja joku ihana hajuvesi)
68 kg Normaalipaino!! (Palkkio: Uudet kengät ja leffaan)
65 kg Normaalipaino myös klassisen määritelmän mukaan eli pituus-100 (Palkkio: Sinkkuelämää-dvd-boksi & joku vähän kalliimpi kaulakoru)
63 kg 5 kiloa to go! (Palkkio: Uudet aurinkolasit)
60 kg Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden vitosella alkava painolukema (Palkkio: Ripsien pidennykset)
58 kg Tavoite saavutettu ja 30 kiloa karistettu (Palkkio: Matkalle esim. Lontooseen shoppailemaan)

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Alku

Eli tästä se lähtee. Aluksi lienee paikallaan kertoa kuka olen ja kirjoittaa pari sanasta laihdutushistoriastani. Olen siis Minttu, 21-vuotias yliopisto-opiskelija ja ollut suurimman osan elämästäni - ja olen myös tällä hetkellä - läski. Monen muun "luonnostaan" ylipainoisen tapaan olen hyvin klassinen jojo-laihduttaja: painoni on heitellyt viimeisen kuuden vuoden aikana 66-93 kilon välillä, pysytellen valitettavasti suurimman osan ajasta lähempänä tuota jälkimmäistä lukemaa, joka kaltaisellani 166 cm pitkällä ihmisellä tarkoittaa merkittävää lihavuutta.

Isompia painonpudotuksia minulla on takana yksi noin viiden vuoden takaa, jolloin pudotin lähemmäs 25 kiloa vuodessa. Saavutettuani normaalipainon onnistuin pysyttelemään noissa lukemissa ehkä kuukauden, jonka jälkeen kaikki tuli korkojen kera takaisin puolessa vuodessa. Sen jälkeen olen aloittanut laihdutuksen useita kymmeniä kertoja, laihtunut korkeintaan 15 kiloa tiukalla dietillä, sortunut mässäilemään ja lihonut taas 90-kiloiseksi. Tässä lihomisen ja laihtumisen kierteessä olenkin viimeiset 6 vuotta elämästäni viettänyt. Kunnes...

Viime syksynä päätin, että läskeily saa riittää. Viimeisimmästä (alle kuukauden kestäneestä) laihdutusyrityksestäni oli kulunut vajaa vuosi ja paino oli noussut jälleen kerran 90 kg:n tietämille. Olin viettänyt edellisen kevään lähinnä kotona tv:n ja tietokoneen äärellä makoillen karkkia, sipsiä ja jäätelöä suuhuni mättäen. Olin melko eristäytynyt muusta maailmasta: en jaksanut tavata kavereita, käydä bileissä, matkailla (joka on yksi suurimpia intohimojani), eikä koulunkäyntikään kiinnostanut, koska yleisillä paikoilla tulin kiusallisen tietoiseksi liikakiloistani. Eräänä elokuisena iltana istuskelin tapani mukaan tietokoneella tappamassa aikaa, kun eksyin erääseen blogiin, jota piti varsin isokokoinen naisihminen. Katselin blogaajan kuvia ajatellen, että enpähän ole sentään ihan noin iso (noihin aikoihin sain jostain syystä hirveästi lohtua ajatuksesta, että on olemassa vielä minuakin isompia ihmisiä). Yhtäkkiä tajusin olevani itse asiassa tasan tarkkaan saman kokoinen, ehkä jopa suurempi: kirjoittajan vaatekoko oli 44-46, itse taas olin jo pidemmän aikaa joutunut käyttämään koon 46 farkkuja, jotka nekin olivat alkaneet kiristää. Tuona hetkenä ymmärsin olevani ihan oikeasti läski, kun aiemmin olisin kuvaillut itseäni enemmänkin hieman tukevaksi, isoluiseksi tai rotevarakenteiseksi. Menin saman tien vaa-alle ja havaitsin lukeman nousseen edellisestä keväästä, jolloin olin viimeksi punninnut itseni: 88,6 kg. Painoni oli siis reilut 20 kg normaalipainon yläpuolella ja pudotusvaraa olisi ainakin kolmannes painostani. Syntyikin päätös: kesään mennessä olen 30 kg keveämpi. Sinä iltana kävin ensimmäistä kertaa elämässäni juoksemassa ja juoksin 1,5 kilometriä putkeen.

Päätin heti aluksi, ettei tästä tulisi vain yksi nopeisiin tuloksiin tähtäävä laihdutuskuuri muiden joukossa, vaan muuttaisin koko elämätapani ja ajattelumallini. Aloin syömään terveellisesti, luovuin aluksi kaikista herkuista (jäätelö, karkki, sipsit) ja erityisesti: aloin urheilla. Urheilusta tuli nopeasti korvike syöpöttelylle, koska siihen kului se ylimääräinen aika, jonka olisin normaalisti viettänyt kotona ruokaa suuhun mättäen. Aloin harrastamaan pyöräilyä, kävelyä ja hölkkäämistä ja kaloreita paloi yleensä 600-1300 päivässä, joskus jopa yli 1500. Toisaalta urheilu piristi, enkä enää ollut yhtä väsynyt kuin ennen. Vuosien painonpudotuskierteen opettamana ymmärsin, ettei laihtuminen todellakaan tule onnistumaan pitämällä nälkälakkoa, koska siitä seuraa ainoastaan lopulta herkutteluun sortuminen, ja söinkin yleensä vähintään 800-1400 kaloria päivässä monipuolista ja vähän energiaa sisältävää ruokaa. Toisaalta jokaisella on välillä huonoja päiviä, jolloin ei jaksa mennä lenkille ja haluaa vain syödä purkillisen jäätelöä, ja esimerkiksi monissa juhlissa, joissa on hyvät tarjoilut, syömisestä kieltäytyminen on yleensä mahdotonta. Ennen jo yhdenkin päivän poikkeaminen painonpudossuunnitelmasta sai minut lannistumaan ja lopetin koko homman siihen. Nyt päätin kuitenkin olla vaatimatta itseltäni täydellisyyttä ja hyväksyä sortumiset, koska niitä tulee kuitenkin tapahtumaan. Tärkeintähän on kuitenkin loppujen lopuksi se, että elää edes suurimman osan ajasta terveellisesti ja osaa lopettaa ajoissa syöpöttelykierteen ja palata takaisin arkeen. Esimerkiksi syyslomalla elin yli viikon katsomatta lainkaan, mitä suuhuni laitoin, ja paino nousi noin 2 kiloa, mutta kotiin palattuani palasin myös tuttuihin rutiineihin ja paino kääntyi jälleen laskuun. En myöskään halunnut kokonaan kieltäytyä herkuista, vaikka aluksi pidinkin tiukkaa jäätelö-, karkki- ja sipsilakkoa, vaan esimerkiksi juhlissa tai kaverien kanssa syömässä käydessä annoin itselleni luvan syödä myös niitä.

Homma toimi: jouluun mennessä sain pudottettua 15 kg ja matalimmillaan vaaka näytti lukemaa 71,5 kg. Joululomalla olin lomalla myös terveellisestä ruokavaliosta ja liikunnasta, ja paino nousi noin 5 kg. Arkeen paluun myötä suurin osa lomakiloista kuitenkin karisi. Kuluneen kuukauden aikana paino on taas kääntynyt lievään nousuun, kiitos kovien pakkasten ja todella stressaavan tenttiputken. Nyt, maaliskuun 1. päivänä, vaaka näytti 73,3 kg. Olen siis puolessa välissä pudotustavoitettani, 30 kiloa. Pyrin edelleen 7 kuukautta sitten asettamaani tavoitteeseen eli painaa 58 kg kesäkuun 1. päivään mennessä. Aikaa on siis 3 kuukautta ja pudotettavaa 15 kiloa, mikä tarkoittaa viittä kiloa kuukaudessa. Ei mikään mahdoton tehtävä, etenkin kun huomioi sen, että kevät on parasta aikaa liikkua: auringonpaiste houkuttelee huomattavasti enemmän lenkkeilemään kuin syyssade tai pimeä talvi-ilta. Uskon siis vakaasti, että tulen pääsemään tavoitteeseeni, vaikkei se helppoa tulekaan olemaan.

Tulen kirjoittelemaan tähän blogiin painonpudotukseni etenemisestä sekä ajatuksiani laihdutuksesta, ylipainoisen elämästä ja lihavuudesta yleensä.