"Olet laihtunut!"

 

Viime päivät ovat sujuneet urheilun osalta mukavasti: olen hiihtänyt kumpanakin päivänä 15 kilometriä ja sauvakävellyt useamman tunnin lenkkejä. Tänään viihdyin auringonpaisteen houkuttelemana sauvakävelylenkillä lähes kolme tuntia. Kulutetut kalorit tulevat sikäli tarpeeseen, että ruoan suhteen en ole ollut läheskään yhtä tarkka: kumpanakin päivänä on tullut syötyä ainakin 1600 kalorin edestä.

Jouduin tänään tilanteeseen, johon jokainen useampia kiloja karistanut ennemmin tai myöhemmin joutuu: sain kuulla ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana laihtuneeni. Jo syksyllä lenkillä ollessani, kun painoni oli alkanut pikkuhiljaa pudota ja tajusin tämän päivän joskus koittavan, mietiskelin, miten reagoin. Mietin valmiiksi erilaisia vastauksia kuitata laihtumishuomiot, mutta yksikään niistä ei sisältänyt tietoa, että olen nimenomaan tarkoituksella laihduttanut. Sen sijaan ajattelin näytellä yllättynyttä ("Ai laihtunut!? No on tässä kyllä niin kiirettä pitänyt viime aikoina, että muutama kilo on voinut tippuakin...") tai korkeintaan tunnustaa aloittaneeni urheilun ("Niin, olen alkanut treenaamaan kympille, kun kaverit houkuttelivat mukaan"). Jostain käsittämättömästä syystä ajatus siitä, että tunnustaisin jollekin laihduttaneeni ja laihduttavani, tuntui - ja tuntuu edelleen - täysin mahdottomalta. Tälläkään hetkellä kukaan lähipiiristäni ei luultavasti tiedä minun laihduttavan: Toki he ovat ehkä epäsuorasti päätelleet sen siitä, että kulutan nykyään aikaani urheillen ja syön kevyempiä ruokia kuin ennen, mutta eivät hienovaraisuuttaan ole ottaneet asiaa puheeksi. Olen huomannut tiettyjen kavereiden kanssa suorastaan peitteleväni laihdutustani: syön sipsejä ja karkkeja heidän edessään oikein näkyvästi ja kerran jopa väitin eräälle kaverilleni tilanneeni edellisenä iltana pitsaa,  vaikka todellisuudessa olin kuluttanut illan salaattia syöden ja lenkkipolulla. Miksi ihmeessä koen laihtumisen, laihduttamisen ja niistä puhumisen niin kiusallisena? Ehkä se johtuu siitä, että en haluaisi muiden alunperinkään ajatelleen minun olleen lihava. Tai ehkä pelkään epäonnistuvani taas kerran ja lihovan takaisin samoihin mittoihin, jolloin on helpompi väittää, ettei edes ole tarkoituksella laihduttanut. Tai jospa vain en omasta mielestäni vielä nyt, puolessa välissä tavoitettani ja edelleen ylipainoisena, ansaitse minkäänlaista kiitosta työstäni?

Vaikka olen pelännyt sitä hetkeä, että joku huomaa laihtumiseni, viime kuukausien aikana olen kaikesta huolimatta jopa toivonut jonkun huomaavan: onhan se melko masentavaa, jos näytän ihmisten mielestä edelleen täysin samalta kuin 90-kiloisena. Toisaalta olisi epäreilua olettaa kenenkään huomaavan mitään, pukeudunhan aina löysiin, mahan ja reidet peittäviin vaatteisiin, kuten tunikoihin ja hameisiin. Olen päättänyt, että muutan pukeutumistyyliäni vasta lähempänä vitosella alkavia lukemia, ja tähän asti olenkin sinnitellyt aika pitkälti samoilla vaatteilla kuin 15 kiloa painavampana sekä muutamilla laihemmilta ajoiltani säästämilläni vaatekappaleilla. Ehkäpä siinnä vaiheessa, kun olen todella tiputtanut sen 30 kiloa tai olen edes normaalipainon puolella, pystyn ottamaan kommentit laihtumisesta vastaan pystypäin. Sanomaan suoraan, että olen laihduttanut, ihan tarkoituksella ja kovalla työllä. Ja olemaan ylpeä siitä.

Joka tapauksessa, tänään sain kuulla ne pelkäämäni sanat: "Sinähän olet laihtunut!". Olin lähtemässä kaverini kanssa hiihtämään, joten päälläni oli löysän tunikan sijaan melko kireä trikoopaita ja toppahousut. Kaikki ennalta miettimäni hienot selitykset katosivat päästäni. "No enkä ole", sopersin ja vaihdoin puheenaihetta. Kaverini ymmärsi varmaan aiheen olevan arka, joten keskustelu päättyi siihen.